Agapornis fischeri (Reichenow 1887)
käytetty myös Agapornis personatus fischeri,
eng. Fischer's lovebird;
saks. Pfirsickoepfchen (persikkapää);
puhekielessä "fischeri"

n.1877 tutkimusmatkailija Tri G.A. Fischer löysi yhdessä ornitologi Reichenown kanssa Afrikan Viktoriajärven eteläpuolelta vielä tuntemattoman kaijaslajin, joka siis näin sai nimensä retkikunnan johtajan mukaan.

Niitä on tavattu myös Pohjois-Tansaniasta ja Serengetista, Arusha National Parkin eteläosat, mahdollisesti myös Ruanda ja Burundi. Pyynnissä paenneita lintuja on tavattu paikallisesti myös Tansanian rannikoilta ja Keniasta, kuten myös Mombasan sisäosista.

Villeinä ne elävät akaasia metsiköissä tai savannien pensasalueilla 1100-2000 m merenpinnan yläpuolella tehden syömämatkoja läheisille hirssi- ja maissipelloille sekä ruohoalueille.

Pesintä-ajan ulkopuolella ne elävät 20-80 linnun parvina, pesimäaikana ne eroavat parvistaan pareittain ja tekevät pesänsä puun koloihin tai tiheisiin pensaisiin. Viimeaikoina laji on vähentynyt luonnosta hälyyttävästi tehopyynnin takia. Nälkäinen villi parvi saattaa aiheuttaa vakavaa tuhoa hirssi-, vilja- ja maissipelloille.

Viktoriankaijanen on n. 15 cm pitkä. Naaras painaa useimmiten 50-52 grammaa ja koiras keskimäärin 46-48 g. Sen keskimääräinen elinikä on reilu 15 vuotta hyvinhoidettuna lemmikkinä.

Yleisin väri viktoriankaijasilla on muiden kaijasten tapaan vihreä, eikä värieroja ole sukupuolten välillä. Linnun runko on kirkkaan vihreä, siivet tummemman vihreät, sillä on oranssinpunainen pään etuosa takaosan ollessa oliivinvihreä. Nokka on kirkkaan korallinpunainen, kasvot punaiset muuttuen punertavan oranssista kellertävään kohti rintaa, jalat harmaat ja kynnet tummanharmaasta mustaan. Alaselän tulisi olla tumman vedensininen.

Viktoriankaijanen kuuluu ns. rengassilmäisiin kaijasiin, joten mustaa silmää ympyröi selkeä valkoinen rengas. Värimutaatioista yleisin, sininen, on kehitetty 1950-luvulla hybridijalostuksella todennäköisesti sinisestä naamiokaijasesta. Siksi sinisten viktoriankaijasten pää on toisinaan hyvinkin tummanharmaa. Jalostuksessa tulisi kuitenkin pyrkiä mahdollisimman vaaleaan päähän. Todennäköisesti taas lutino-muunnos on kehitetty sambesinkaijsen kanssa jo 1930-luvulla.

Koska viktoriankaijasella ei ole niin useita värimuunnoksia kuin ruusukaijasella, on sen suosio ja kasvatus ollut vähäisempää. Ja koska rengassilmäiset lajit ovat lisääntymiskykyisiä keskenään, on värijalostuksessa käytetty myös hybridijalostusta. Siten on viimeisen kymmenen vuoden aikana kehitetty useita uusia värimutaatioita myös viktoriankaijaselle, kuten esimerkiksi violetit, harmaat, kirjavat jne. Näiden värimutaatioiden on todettu olevan hieman heikompia ja lyhytikäisempiä kuin luonnonväristen vihreiden.

Sukupuolen saattaa tunnistaa pienestä kokoerosta naaraan ollessa aavistuksen suurempi kooltaan ja leveärakenteisempi myös päästään; tai valkoisen silmärenkaan muodosta: naaraalla ovaali ja isompi, koiraalla pienempi ja pyöreämpi. Myös lantion rakenteesta voi sukupuolta mahdollisesti erottaa. Pään muoto koiraalla on hieman litteämpi otsasta kuin pyöreämpi kalloisen naaraan. Pesän nähdessään naaras on erittäin aktiivinen, toiset koiraat eivät osoita mitään mielenkiintoa sitä kohtaan. Koirailla on havaittu soidinkäytöstä.

Luonnossa viktoriankaijanen pesii puunkoloissa tai kalliokoloissa, saattaa myös tehdä ripustetun pesän tai pesiä jopa palmun latvassa. Pesä tehdään ohuista puun oksista tai kuoren palasista, jotka naaras kantaa nokassaan. Rakentaa L:n muotoisen, kaksiosaisen pesän. Munii 3-8 munaa (23.3 x 17.0 mm, 3.3 g), hautoo n. 23 päivää. Poikaset ovat valmiita muuttamaan pesästään n. 35-37 päivän ikäisinä kerjäten edelleen ruokaa vanhemmiltaan seuraavat kaksi viikkoa pesän ulkopuolella.

Poikasilla väri on hieman haaleampi kuin aikuisilla, tummuu ja kirkastuu vähitellen. Kaksi pesintää vuodessa on maksimimäärä.

Viktoriankaijanen saattaa olla reviiritietoinen lintu, mutta se voi sietää myös muita saman lajin lintuja aviaariossa. On tavattu luonnossa myös samassa koloniassa kuin naamiokaijanen ja ruusukaijanen, linnut ovat usein näitä tehopyynnissä karanneita, sillä normaalisti lajit eivät ole samalla asuinalueella.

Keskiverto metelijöitsijä, kova pureskelija, nauttii kylvyistä. Erittäin eloisa laji, joka on kuitenkin aloittelijallekin sopiva olosuhteet ja aktiviteetin huomioiden. Sosiaalisin laji rengassilmäisistä, siksi myös lemmikkinä helpoin ja kesyyntyvin.

Kokoonsa nähden se tarvitsee erittäin ison häkin. Liian pienessä häkissä saattaa ilmetä käytöshäiriöitä ja muita psyykkisiä ongelmia sen aktiivisen ja vilkaan luonteen vuoksi. Isoissa aviaarioissa ja hyvissä olosuhteissa se pystyy elämään ja pesimään jopa 50-100 parin parvissa.

Luonnossa viktoriankaijanen syö erilaisia siemeniä pääosin maasta. Myös hieman marjoja, hedelmiä ja silmuja. Häkkilintuna se syö siemenseoksia, kanarianruohon siementä, hieman nigerinsiementä, auringonkukkaa ja hirssiä (myös idätettynä). Tarjottava runsaasti viherravintoa, vihanneksia ja hedelmiä. Idätettyjä tai liotettuja siemeniä etenkin pesimäaikana, munaruokaa ja mineraaleja.

Erikoispiirteinä mainitaan ruokailun yhteydessä se, että laji syö suhteellisen usein käyttäen tähän paljon aikaa. Tarvitsee myöskin tuoreita oksia ja viherravintoa vähintään joka toinen päivä.